paljon tekstiä sisäisestä tyhjyydestä

viime vuonna kai kadotin itteni jonnekin.

nyt mä kuitenkin tiedän, että oon tässä ja nyt, ja oon menossa sinne minne tie vie.

välillä pysähdyn sitomaan kengännauhat ja juomaan kahvia.

voi olla, että jossain vaiheessa mun täytyy heittää rikkinäiset kengät pois,

                       ja kävellä avojaloin kivikkoista tietä.

joskus sataa eikä mulla aina ole sateenvarjoa.

mutta uskon että vaikka kävelisin jalat rakoilla mudassa

                     ja olisin kastunut kylmässä sateessa,

saisit mut yhdellä katseella voimaan paremmin.

© 070115

minä saavun niin matalalla että

katkenneet oksat voivat koskettaa minua

miten tuntuukaan tää niin

tunteettoman ei-miltään

kun mun henkilökohtainen maailma loppuu

mitä odotimmekaan me huomiselta?

mitä sen kuormaan lastattiin?

karu totuus on kaivautunut sen alta

vaikka sit kauan peiteltiin

ja sitä niin hävettiin

Apulanta - Vasten mun kasvojani

lyhyessä ajassa asiat on muuttunu suuntaan jos toiseen. mä oon muuttunu. katon itteeni eri näkökulmasta. mun silmien eessä on sumu, mutten enää pyri saamaan sitä pois. mun asema on mulle ihan ok. oon hyväksyny sen missä oon. tää on kai joku itsenäinen siedätyshoito, itsesuojeluvaisto.

harhailen kaikkialla, samaan tapaan kuin ennen, mutta nykyään en enää pelkää sitä. kaikki on mulle ok. ikävöin mun menneisyyttä silloin tällöin, mutten kuitenkaan halua palata sinne. mutta oon kuin laiva, jota laineet keinuttaa jonnekin. oletan, ettei asiat välttämättä tule muuttumaan. mutta sekin on mulle ihan ok.

xx