tänään oon ahdistunut mun kropasta. mä oon tuntenut epämiellyttävyyden monia eri tunteita viimeisen kahdenkymmenenneljän tunnin aikana. oon taiteillut veitsenterällä - olenko mä hyvä, vai liian paksu perhoseksi? Feeling so hopeless again.
oon ollut vaihteeksi ihan iloinen. en voi sanoa olleeni onnellinen - se on mulle yhtä suuri käsite kuin rakkaus tai viha. helpompi sanoa kuin tuntea. useimmiten en vihaa, vaan inhoan. en rakasta, vaan pidän. en ole onnellinen, vaan "ihan iloinen."
tai kyllä mä rakastan. mutta mä rakastan syvästi. en huudahda iloisesti, että mä rakastan sua. vaan kuiskaan sen hiljaa, ikäänkuin salaisuuden, jota ei saa kuulla kukaan muu. ja sehän on salaisuus. pian se karkaa. rakkaus on arvokas. rakkaus on herkkä. ja hauras.
oon ollut vaihteeksi ihan iloinen. oon ollut väsynyt ja halunnut nukkua. oon kiroillut hiljaa mielessäni, sillä Jumalat eivät suojele paholaisia. oon katsonut itseäni silmiin. kerännyt varoja, sanonut itselleni, että vielä yksi askel ja se helpottaa. oon ottanut niitä yhtiä askelia useamman kuin seitsemän
oon halunnut vältellä peilejä ja toivonut että ne vääristävät. oon pudonnut, tikkaat katkesivat. en tarkalleen osaa sanoa milloin. putosin suoraan kovalle maalle, mutta onneksi sumua oli niin paljon, ettei kukaan kerennyt huomata. uskon, ettei kukaan edes kuullut, olinhan äänettömässä tilassa. kehooni koski ja jalat tuntuvat edelleen huterilta, mutta oon ottanut ainakin seitsemän askelta, yhden kerrallaan. tahdon käpertyä ihan pieneksi, tahdon hyväksyä itseni. mun täytyy, etten kadota itsetuntemustani. en voi luvata sen olemassaoloa, mutta uskon että se on olemassa, ainakin jossain tulevaisuudessa. tai ehkä entisessä elämässä.
putosin. mutta putosin puolimatkassa. osa matkasta on jo kuljettu. putosin, mutten palannut alkuun. voin vaan nousta, kerätä itseni palasina maasta ja jatkaa ylöspäin.
xx
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti