tähtisilmä

Siinä me makasimme vastakkain, nenämme miltei kiinni toisissaan

Tunsin raskaan hengityksesi lävistävän minut, ujutit sormesi sormieni lomaan 

Ikkunasta näimme avaruuden, sinun silmäsi tuikkivat kuin taivaan kirkkaimmat tähdet

Pienet hikipisarat helmeilivät ihollasi, pyyhkäisin ne peitonkulmaan

Kookoksen tuoksu oli tarttunut käsiini yhtä lujasti kuin sinä minuun

Suljin silmäni, suutelit otsaani, olit lähempänä kuin koskaan aiemmin

Sydämeni jyskytti, hakkasi tiensä melkein ulos rinnastani

Siinä me makasimme, lähtökuopissamme

Siinä, mistä kaikki alkoi, missä ensimmäisen kerran hukuin tähtisilmiisi

Nyt olimme siinä uudelleen, ja kaikki oli vieläkin ennallaan.

kaksi vuotta sitten lokakuussa

Kaikki mitä näin oli harmaata sumua, mun pään sisässä oli pelkkää tyhjyyttä.

Mulle sanottiin, että vielä joskus tulen näkemään värit kirkkaampina kuin koskaan ennen, mutta silloin se oli mulle vain pelkkää sanahelinää.

En jaksanut uskoa, 

että niillä ajoilla tulisi koskaan olemaan mulle minkäänlaista merkitystä.

 Uskoin, että ne jäisivät taakse, puuroutuisivat epäselviksi, 

lopulta muuttuisivat mustiksi aukoiksi mun historiassa.

Silloin yritin jatkuvasti etsiä itseäni ja löytää jotain, 

mikä muuttaisi kaiken ja palauttaisi elämäni ennalleen,

jotain, mikä kertoisi mulle että olen vielä elossa.

Ilman määränpäätä harhailin kaikkialla toivoen, 

että joku nappaisi kädestä ja kertoisi missä mennään, millä ja minne.

Kirjoitin itseni, sanat  "hukassa" ja  "eksynyt" pukivat minua parhaiten,

nyt olen riisunut ne yltäni.

Olen herännyt huomaamaan, kuinka sää on selkeytynyt,

kuinka sumu on päivä päivältä hälventynyt.

Nyt tajuan, että jopa se yksi päivä, 

jolloin lopetin viikkoja jatkuneen itkemisen,

oli muutos parempaan.

uusi vuosi, sama minä

Maihinnousukenkieni nauhat takovat asfalttia kun kiristän tahtiani yrittäen jättää mukanani roikkuvat ajatukset taakseni.

Tunnistamattomien tunteiden sekametelisoppa jyllää pääni sisässä, ja miltei toivon kylmyyden pystyvän jäädyttämään otsalohkoni lisäksi myös kaiken sen, mikä yllyttää minut melkein juoksuaskeliin.

Luulin päässeeni eroon ulkopuolisuuden tunteesta, eroon tunteettomuudesta, eroon minästä, joka vain oli olemassa ilman mitään syvempää merkitystä.

Lopulta en osannut enää työskennellä itseni kanssa, sanoin yhteistyösopimuksen irti, heitin hanskat tiskiin.

Hänen jäljiltään keräsin itseni palasina ruukkuun.

Ruukun ojensin sinulle, "selvitä minut", kuiskasin korvaasi.

Nyt, kylmyyden kangistettua kaiken muun paitsi aivoni, ymmärrän, että ainoa joka minut voi selvittää, olen minä itse.

Vuoden vaihtuessa minä en synny uudelleen feenikslinnun tavoin,

kalenteri alkaa alusta, minä pysyn silti samana ajatuksieni ja tunnistamattomien tunteideni kanssa.

Uusi vuosi, ja minä olen edelleen se, jonka nimeä hädintuskin muistetaan,

mutta kuitenkin se, kenet toivot saavasi ruukussa itsellesi.