paetaan

Purkkiananasta aamulla ja illalla

Hiuksissa lilaa, mustetta iholla

Mun on vaan pakko kirjoittaa

Taas

Pidetään toisiamme käsistä,
koska pian tämäkin hetki on historiaa

Teetä kukkamukista

Oon kuullut tänään sanat
"Rakastan sua"
Sitä ei anota tarpeeksi usein
mutta ehkä juuri siksi itsensä tuntee aina tärkeäksi
kuullessaan ne sanat

Halataan ystäviä huomenna
Tai halataan vaikka jotain kadun vakiospurgua,
kun se oottaa dösää ilman rahaa tai bussilippua

Annetaan Salen kulmalla kerjäävälle Almalle kolikko
vaikka edes viisi senttiä
Tietäen, ettei kerjäläisiä kannata rahoittaa. Silti.
Vaikka vaan siksi, että sen silmiin tulisi taas se loiste,
joka katosi silloin kun se menetti lapsensa ja sai turpaan mieheltään

Juostaan vesisateessa tai kaadutaan lumihankeen
Ei pelätä että tullaan sairaaksi,
ei se pelko mitään auta.

Hymyillään sille nyrpeelle kassaneidille,
joka jokapäivä istuu nokka rutussa liukuhihnan takana
Hymyillään sille,
vaikka vaan vittuillakseen,
ehkä vain sen takia,
että ehkä se antaa sille voimaa olla vielä sen seitsemän tuntia töissä.
Tai siksi, ettei se välttämättä enää huomenaamuna tiuskaise sitä kahta ja viittäkymmentä

Juodaan sitä teetä kukkamukista
Pidetään toisiamme käsistä, vaikka sen merkiksi että pelätään menettämistä
Mennään nukkumaan joka ilta minuuttia aikaisemmin kuin edellisenä iltana,
jotta mustat renkaat silmien ympärillä hälvenee vähän joka aamu

Kun katotaan itteämme peiliin tänäiltana,
ei sanotakaan et "epäonnistuit taas, onneton"
vaan sanotaan, et "kyl sä jaksat, sä oot hyvä just noin"

xx

02.00: pudonnut

oon pudonnut ulkopuolelle. katon kaikkea kauempaa ja muistan taas miltä se tuntuu. en kuitenkaan nää sitä yhtä negatiivisena kuin ennen. ehkä sekin täytyy käydä läpi aina uudelleen ja uudelleen, kunnes ei enää tunnu missään. kaikkeenhan tottuu. päätän hyväksyä, mutta pyrkiä muuttumaan. en pyri muuttamaan ketään - varsinkaan itseäni - jos edes kykenisin siihen, vaan annan itselleni luvan hyväksyä muutoksen.

tänään oon ahdistunut mun kropasta. mä oon tuntenut epämiellyttävyyden monia eri tunteita viimeisen kahdenkymmenenneljän tunnin aikana. oon taiteillut veitsenterällä - olenko mä hyvä, vai liian paksu perhoseksi? Feeling so hopeless again.

oon ollut vaihteeksi ihan iloinen. en voi sanoa olleeni onnellinen - se on mulle yhtä suuri käsite kuin rakkaus tai viha. helpompi sanoa kuin tuntea. useimmiten en vihaa, vaan inhoan. en rakasta, vaan pidän. en ole onnellinen, vaan "ihan iloinen."

tai kyllä mä rakastan. mutta mä rakastan syvästi. en huudahda iloisesti, että mä rakastan sua. vaan kuiskaan sen hiljaa, ikäänkuin salaisuuden, jota ei saa kuulla kukaan muu. ja sehän on salaisuus. pian se karkaa. rakkaus on arvokas. rakkaus on herkkä. ja hauras.

oon ollut vaihteeksi ihan iloinen. oon ollut väsynyt ja halunnut nukkua. oon kiroillut hiljaa mielessäni, sillä Jumalat eivät suojele paholaisia. oon katsonut itseäni silmiin. kerännyt varoja, sanonut itselleni, että vielä yksi askel ja se helpottaa. oon ottanut niitä yhtiä askelia useamman kuin seitsemän




oon halunnut vältellä peilejä ja toivonut että ne vääristävät. oon pudonnut, tikkaat katkesivat. en tarkalleen osaa sanoa milloin. putosin suoraan kovalle maalle, mutta onneksi sumua oli niin paljon, ettei kukaan kerennyt huomata. uskon, ettei kukaan edes kuullut, olinhan äänettömässä tilassa. kehooni koski ja jalat tuntuvat edelleen huterilta, mutta oon ottanut ainakin seitsemän askelta, yhden kerrallaan. tahdon käpertyä ihan pieneksi, tahdon hyväksyä itseni. mun täytyy, etten kadota itsetuntemustani. en voi luvata sen olemassaoloa, mutta uskon että se on olemassa, ainakin jossain tulevaisuudessa. tai ehkä entisessä elämässä.

putosin. mutta putosin puolimatkassa. osa matkasta on jo kuljettu. putosin, mutten palannut alkuun. voin vaan nousta, kerätä itseni palasina maasta ja jatkaa ylöspäin.

xx

paljon tekstiä sisäisestä tyhjyydestä

viime vuonna kai kadotin itteni jonnekin.

nyt mä kuitenkin tiedän, että oon tässä ja nyt, ja oon menossa sinne minne tie vie.

välillä pysähdyn sitomaan kengännauhat ja juomaan kahvia.

voi olla, että jossain vaiheessa mun täytyy heittää rikkinäiset kengät pois,

                       ja kävellä avojaloin kivikkoista tietä.

joskus sataa eikä mulla aina ole sateenvarjoa.

mutta uskon että vaikka kävelisin jalat rakoilla mudassa

                     ja olisin kastunut kylmässä sateessa,

saisit mut yhdellä katseella voimaan paremmin.

© 070115

minä saavun niin matalalla että

katkenneet oksat voivat koskettaa minua

miten tuntuukaan tää niin

tunteettoman ei-miltään

kun mun henkilökohtainen maailma loppuu

mitä odotimmekaan me huomiselta?

mitä sen kuormaan lastattiin?

karu totuus on kaivautunut sen alta

vaikka sit kauan peiteltiin

ja sitä niin hävettiin

Apulanta - Vasten mun kasvojani

lyhyessä ajassa asiat on muuttunu suuntaan jos toiseen. mä oon muuttunu. katon itteeni eri näkökulmasta. mun silmien eessä on sumu, mutten enää pyri saamaan sitä pois. mun asema on mulle ihan ok. oon hyväksyny sen missä oon. tää on kai joku itsenäinen siedätyshoito, itsesuojeluvaisto.

harhailen kaikkialla, samaan tapaan kuin ennen, mutta nykyään en enää pelkää sitä. kaikki on mulle ok. ikävöin mun menneisyyttä silloin tällöin, mutten kuitenkaan halua palata sinne. mutta oon kuin laiva, jota laineet keinuttaa jonnekin. oletan, ettei asiat välttämättä tule muuttumaan. mutta sekin on mulle ihan ok.

xx