Kaikki mitä näin oli harmaata sumua, mun pään sisässä oli pelkkää tyhjyyttä.
Mulle sanottiin, että vielä joskus tulen näkemään värit kirkkaampina kuin koskaan ennen, mutta silloin se oli mulle vain pelkkää sanahelinää.
En jaksanut uskoa,
että niillä ajoilla tulisi koskaan olemaan mulle minkäänlaista merkitystä.
Uskoin, että ne jäisivät taakse, puuroutuisivat epäselviksi,
lopulta muuttuisivat mustiksi aukoiksi mun historiassa.
Silloin yritin jatkuvasti etsiä itseäni ja löytää jotain,
mikä muuttaisi kaiken ja palauttaisi elämäni ennalleen,
jotain, mikä kertoisi mulle että olen vielä elossa.
Ilman määränpäätä harhailin kaikkialla toivoen,
että joku nappaisi kädestä ja kertoisi missä mennään, millä ja minne.
Kirjoitin itseni, sanat "hukassa" ja "eksynyt" pukivat minua parhaiten,
nyt olen riisunut ne yltäni.
Olen herännyt huomaamaan, kuinka sää on selkeytynyt,
kuinka sumu on päivä päivältä hälventynyt.
Nyt tajuan, että jopa se yksi päivä,
jolloin lopetin viikkoja jatkuneen itkemisen,
oli muutos parempaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti