Kasvonsa kiiltävänä hiestä, hiukset liimautuneena otsalleen hän nousee seisomaan. Ikkunoista läpitunkeva auringonnousu kehystää hänen siluettinsa. Hänen laiha ja jänteikäs vartalonsa ja hieman kumara ryhtinsä erottuu selkeästi huoneessa, hän on kaunis.
Hän liikkuu hiljaa hämärässä asunnossa ja asettuu keittiön ikkunalaudalle tupakoimaan.
Myös minä nousen seisomaan, pieni huimaus viestii mitä ilmeisimmin liian äkkinäisestä ylösnoususta. Varhaisen aamuauringon hämärästi valaisemassa huoneessa hapuilen lattialta ensimmäisen vastaantulevan, edes hieman lämpöisen vaatekappaleen. Näin kolkossa kämpässä en pärjää pelkällä topilla. Nostan lattialta rypistyneen isokokoisen villapaidan ja pujotan sen vartaloni suojaksi. Kävelen keittiöön, en pysty kunnolla erottamaan huonekaluja tai muuta lattialla lojuvaa roinaa, olen väsynyt - valtion lisäksi velkaa myös unelle, päätäni särkee. Horjahdan hieman keittiön ovella, osun tuoliin ja hän havahtuu, kääntää päänsä minuun. Haron hiuksiani, istahdan tuolille. Kerron että päätäni särkee, unenpuute. Hän tarjoaa särkylääkettä, en ota.
Sinun sanasi kaikuu edelleen mielessäni. Ne tuntuvat pistäviltä kuin pensasruusun piikit. Osasit sanoa juuri oikeat sanat oikealla hetkellä, kun olin herkimmilläni. Osasit piikittää suoraan, mielestäsi onnistuit siinä. Olit kai itsestäsi hyvinkin ylpeä. Olit varmaan tyytyväinen kun sait hetken nähdä minussa sitä pahaa oloa mitä sinä koit. Teit väärin, minäkin tein väärin.
Hän huomaa että ajattelen taas, tarttuu minua kädestä. Pidän lujaa kiinni, enkä tahdo päästää irti.
